Ennätyksiä ja ambulansseja – HCR 2019 Kisaraportti

Kaksituhatta keltaisen lähtöryhmän juoksijaa on motattu starttialueelle. Solmin kengät vielä kerran ja kertaan mantraa mielessäni kuin parempikin Arya Stark: Muista hengittää, älä lähde liian kovaa liikkeelle, käytä käsiä, muista juoda riittävästi, nauti matkasta. Tapahtuman juontaja esittelee lähtöryhmässämme olevan HCR:n vanhimman juoksijan ja taputamme iloisesti tervehtivälle yli 80-vuotiaalle. Jos saan itse kengät viivalle vielä tuossa iässä, olen tehnyt monta asiaa oikein. Loputtomalta tuntuva vartin odotus vaihtuu lähtölaskennaksi, käynnistän kellon ja valumme aplodien saattamina kohti lähtöporttia kuin lauma uusiseelantilaisia lampaita. 

Ensimmäisillä kilometreillä voi hävitä enemmän kuin voittaa, muistutan itseäni ja himmailen tahtia saapuessamme reitin ensimmäiselle juomapisteelle. Sää on tehnyt jälleen ns. HCR:t ja lämpötila heilahti viikossa kymmenen astetta lämpimämmäksi. Nappaan mukillisen urheilujuomaa ja mukillisen vettä. Molemmista kulaus ja kaadan loput vedestä pääni päälle. Ohitamme ensimmäisen kävelijän seitsemän kilometrin kohdalla. Oikea jalka alkaa uhkaavasti ilmoitella itsestään. 

Palataan hetkeksi aikaan ennen starttia. Olin lähtenyt lämmittelemään puoli tuntia ennen oman lähtöni ryhmittymistä hölkkäilemällä poispäin tupatäydestä urheilupuistosta ja pysähdyin avaamaan jalkoja stadionin taakse. Oikeassa jalassa tuntui pieni kivunomainen tunne jalan ollessa heilautettuna ääriasennossa taakse. Minulla on ärtynyt vasemmasta jalasta sama paikka ennenkin, joten en ollut asiasta liian huolissani ja keskityin valmistautumaan lähtöön. Eihän jalka nyt mahdottomasti voi yhdestä puolimaratonista kipeytyä. 

Jännittyneitä tunnelmia lähtöalueelta

Kuuluisia viimeisiä sanoja, eikö? Olin koko kevään harjoitellut juoksijan pään kestävyyttä, joka tuntuu loppuvan minulta ennen jalkoja, ja luvannut itselleni, että en ala kävellä, vaikka aseella uhattaisiin. Ohittaessamme 10 km merkkitaulun kello näytti tuntia ja kahta minuuttia, joka oli alle kahden tunnin tavoitteeseeni nähden aivan aikataulussa ja nyt oli aika alkaa kasvattaa pikkuhiljaa vauhtia ja tempaista raivoisa loppukiri viimeiselle 5 kilometrille. Vasemman jalan kipu kuitenkin yltyi yltymistään ja tiesin että spurtti jäisi haaveeksi, mutta en aikonut luovuttaa. 

Kello värähteli tasaiseen tahtiin lisääntyneistä kilometreistä jalan säryn kasvaessa. Purin hammasta yhteen ja laitoin jalkaa toisen eteen ihmisten alkaessa ohitella takaa. Tahti oli siis alkanut hidastua askelluksen huonontumisen myötä ja 17 kilometrin kohdalla huomasin, että eteneminen muistuttaa enemmän ontumista kuin juoksua. Vaihdoin muutaman ärräpään saattelemana kävelyyn, ehkä tämä helpottaisi ja saisin vielä nykäistyä loppukirin. 

Kun ihmiset kohtaavat juoksutapahtumissa kävelijöitä, tuntuu automaattinen oletus olevan, että voimat ja kunto on loppunut kesken. Saan kannustuksia ohi meneviltä ihmiseltä ja satunnaisilta seuraajilta, jonka innoittamina yritän juoksua uudestaan. Jo ensimmäinen askel sattuu aivan järkyttävästi, ja jatkan Aku Ankan elkein etenemistä kohti maalia. Kilometrin vaappumisen jälkeen bongaan kannustamaan tulleen mieheni katsojien joukosta. Hänen käskynsä on lopulta se joka saa minut pois reitiltä. Viimeiseen kolmeen kilometriin tulisi menemään yhtä kauan kuin ensimmäiseen 17. Ilmeisesti liikkumiseni näyttää sen verran haastavalta, että paikalla olleet ensihoitajat kehoittavat minua ambulanssiin odottamaan siksi aikaa, että mieheni hakee auton lähemmäs. Saan jalkaani kylmäpussin, minut ilmoitetaan virallisesti keskeyttäneeksi, ja rupattelemme niitä näitä maatessani paareilla. Ilmeisesti yllättävien helteiden takia en ole ainoa, joka on jättänyt leikin kesken ja taphtuman vetonaula eli Iivo Niskanen ei saanut eksymisensä takia virallista suoritusaikaa. 

Vähän erilainen aurinkosuoja

Ambulanssista lähtiessäni en pysty ottamaan enää askeltaan jalan muljahdellessa kivuliaasti ja minut kannetaan lopulta juhlallisin menoin pyörätuolissa portaita ylös kohti Finalandia-talolle parkkeerattua autoamme. Ajaessamme takaisin Tampereelle olo on harmistunut ja hieman epäuskoinen: Mitä jalalle on tapahtunut? En ole tuntenut rasituksesta johtuvia oireita koko keväänä, ja juoksukunto olisi riittänyt maaliin asti. Tästä olen kuitenkin erittäin tyytyväinen, sinnikäs harjoittelu on tuottanut tulosta ja ennätys oli näpeissä. 

Tällä kertaa HCR tuliaisina paita ja ystävälliseltä naapurilta lainatut sauvat

Särky ei ole helpottanut seuraavakaan päivänä ja lähdemme lääkäriin. Tähän jälkipyykkiin palataan tarkemmin seuraavassa postauksessa. Lopuksi vielä onnittelut kaikille maaliin selvinneille. Jos ruudun takana on muita joille jäi valtava nälkä parempaan suoritukseen niin älkää huoliko. Sillä onhan huomennakin juoksusää (+17° harkitkaa jotain sateenkestävää), tervetuloa seuraamaan matkaani toipumisen kautta kohti seuraavaa kisaa!

Tästä se lähtee

Moikka!

Olen Eetu Hirvonen 22v Tampereelta. Oon innokas kestävyysurheilun harrastaja. Harrastukseeni kuuluvat uinti, pyöräily ja juoksu. Käyn aktiivisesti haastamassa itseäni kisoissa, mikä tuo mulle motivaatiota harjoitteluun. Teen Facebookin ja Instagramiin aktiivisesti urheilu päivityksiä. Myös yritän tuoda suomalaiseen urheiluun vähän enemmän positiivista asennetta. Tykkään kannustaa muitakin kuin itseäni.

Tervetuloa seuraamaan mun blogia. Päänsääntöisesti teen tänne näitä urheilu päivityksiä. Yritän minimissään päivittää tänne noin 1 – 2 kuukaudessa.

Mun seuraava kisa on 6.7.2019 TeiskoTriathloni siitä tulee päivitys sitten tänne.

Tervetuloa mukaan!

Wihan Kilometrit 14.10.2018 kuva Jarno Maimonen